Viime vuoden marraskuussa olin Bostonissa amerikkalaisten slavistien kongressissa (nk. tripple A double S – AAASS). Vierailuni oli ensimmäinen USA:han – ja paljon ehti tapahtua jo matkalla. Amsterdamissa lentokentän turvallisuusviranomainen hämmästeli minun ja kollegani matkan tarkoitusta: ”Slavistikongressi? Mitä ihmettä ovat slavistit?” No, selvisimme nipin napin pälkähästä, kun viranomaiselle selvisi, että olemme vaarattomia Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijoita. Paikan päällä meitä odotti nelipäiväinen esitelmien ja tapahtumien putki, jossa kongressikunto pantiin koetukselle. Parhaimmillaan esitelmäsessiot alkoivat aamukahdeksalta ja kestivät iltaseitsemään. Ohjelmakirjanen oli (vain) 180-sivuinen. En ole varsinaisesti tällaisten akateemisten megatapahtumien ystävä, mutta oli ilahduttavaa huomata, miten vahva on kiinnostus Itä-Eurooppaan Atlantin takana.
Tapahtuman kiinnostavimpia antimia minulle olivat esitelmät, joissa käsiteltiin venäläis-amerikkalaisia maahanmuuttajakirjailijoita. Yhdysvalloissa elää ja toimii useita kirjailijoita, jotka ovat 2000-luvulla nousseet kuuluisuuteen venäläisen taustansa ja venäläisyyttä käsittelevien teostensa ansiosta – heidän joukossaan mm. Gary Shteyngart, Irina Reyn, ja Lara Vapnyar. He kirjoittavat tekstinsä englanniksi, eivätkä toki ole ensimmäisiä venäläisiä kirjailijoita, joiden on onnistunut valloittaa uusi kotimaa sen omalla kielellä – muistammehan Vladimir Nabokovin ja Joseph Brodskyn. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota venäläis-amerikkalaisten kirjailijoiden tapaan leikitellä venäläiseen identiteettiin liitetyillä stereotypioilla, Venäjän kirjallisuuden klassikoilla sekä venäläisillä sanoilla. Esimerkiksi Gary Shteyngart käyttää romaanissaan Absurdistan (2006, suom. 2007, Like) ”venäläisiä” sanoja biznesmen ja mobilnik sekä alatyylisiä venäjänkielisiä ilmauksia kuten hui. Romaanissa irvaillaan venäläisen korkeakulttuurin ja amerikkalaisen populaarikulttuurin yhteentörmäyksellä:
– Hei, jos Puškin eläisi nykyaikana, hän olisi räppäri, sanoin [kirjan päähenkilö, Miša Borisovitš Vainberg]
– Totta, Aljoša-Bob sanoi. – Hän olisi MC Push.
– Fight the power! sanoin.
Maahanmuuttajakirjailijoiden kielivalinta nostaa esille kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Jos ajatellaan (äidin)kielen ja kirjallisuuden olevan kansallisen kulttuurin ja kielen ydintä, niin miten jollain muulla kuin äidinkielellään kirjoittavan identiteetin käy? Jos syntyperältään venäläinen kirjoittaakin kaunokirjalliset teoksensa englanniksi, saksaksi tai ranskaksi, ovatko hänen tekstinsä osa venäläistä kirjallisuutta vai jotain muuta? Kysymykset eivät lopulta ole näin kaksiulotteisia, vaan on syytä lähestyä tätä kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiötä osana globaalistumista – ihmisten, ajatusten sekä kaikenlaisten tuotteiden nopeaa liikkumista yli kansallisten ja kielirajojen. On ajateltu, että nämä kirjailijat ikään kuin hyppäävät käännösvaiheen ”yli” suoraan uuden kotimaansa ja kohdeyleisönsä kieleen. Tällaista kirjallisuutta on kutsuttu mm. translinguaaliseksi kirjallisuudeksi.
Suomen tunnetuin venäläistaustainen nykykirjailija on Zinaida Lindén, jonka ruotsiksi kirjoittamat Japaniin, Venäjälle ja Suomeen sijoittuvat romaanit kuvaavat kosmopoliittien elämää eri kulttuurien rajapinnoilla ja ytimissä. Hänen romaanissaan Kirjeitä Japanista (suom. 2007, Gummerus) pohditaan suomenruotsalaisuutta, ruotsin- ja suomenkielisten välisiä suhteita sekä maahanmuuttoa kielen ja kulttuurin näkökulmasta. Lindénin kosmopoliitit hahmot ovat ikään kuin kohtalon oikusta toiseen maahan ja kulttuuriin heitettyjä yksilöitä, jotka pohtivat elämäänsä ja identiteettiään menneisyyden ja tulevaisuuden risteyksessä.
Entä mitä sitten slavistit tekivät Bostonissa – eikö luontevampi suunta olisi ollut Venäjä ja itä? Ehkäpä se jäi askarruttamaan myös sitä lentokentän turvallisuusviranomaista, jolle slavistin merkitys ei heti auennut.
AAASS:n osallistujia Bostonissa: (oik.) Kirsi Kurkijärvi, Sanna Turoma, Marja Rytkönen ja Kirsti Ekonen. Kuva: Ula Chowaniec.
Marja Rytkönen
Plural Blog 