VIII Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen päivät (VIEPÄ) järjestettiin 8.-9.3. Helsingin Tieteiden talossa. Tapahtumassa esiintyneiden key note -luennoitsijoiden puheenvuoroista saattoi päätellä, että erityisesti kielen käsite sekä nykyhetken ja itäisen Euroopan lähimenneisyyden kulttuuris-historiallinen välittyminen ovat nyt tutkimuksen metodologisen pohdinnan keskiössä.
Mitä esimerkiksi tarkoitetaan ”valikoivalla amnesialla” tai ”autogenesiksellä”, ja kuinka nämä ensi kuulemalta käsitekukkasilta kalskahtavat konseptiot liittyvät ”Idäntutkimuksen uusiin tuuliin,” joita VIEPÄ:n otsikko lupasi kuulijoille tapahtumassa kantautuvan?
Dina Khapaeva Helsingin Tutkijakollegiumista esitti key note –puheenvuorossaan kulttuuripessimistisen luennan postsosialistisesta massatietoisuudesta—erityisesti sen historiasuhteesta—”valikoivan amnesian” tai ”tukahdutetun muistin” tilana. Mielenkiintoiseksi puheenvuoron teki se, että Khapaeva selittää nykyvenäläistä massatietoisuutta tukeutuen ennen kaikkea kirjallisuusanalyysiin.
Vampyyrifiktion yleistyminen yhtenä venäläisen postmodernin kirjallisuuden alalajina saa Khapaevan vertaamaan jälkineuvostoliittolaista tilannetta
”goottilaiseen yhteiskuntaan” ja painajaiseen, ”jonka sankareita voivat olla vain vampyyrien ja ihmissusien kaltaiset hirviöt,” sillä Khapaeva ajattelee uusien venäläisten kulttiromaanien, joista hän mainitsee mm. Viktor Pelevinin satiirin Empire V (2006) ja Sergei Lukjanenkon sci-fi-romaanin Nochnoi dozor (Yövahti, 1998, ei suom.), suorittavan sosiologian tehtävää eli selittävän suurelle yleisölle sosiaalisen transformaation vaikutusta kansalliseen moraaliin. Tutkijan mukaan epäinhimillinen olento, kuten vampyyri, populaarifiktion sankarina kertoo pettymyksestä ihmiskuntaan moraalisen koodin tuottajana. Goottilaisen verenimijäyhteiskunnan sankarin lojaliteetti kohdistuu vain ja ainoastaan arvoasteikossa ylempänä olevaan johtajaan, jonka tahtoa hän kaikessa toiminnassaan mekaanisesti toteuttaa.
Tässä fiktiossa voi nähdä, taas kerran, pilkahduksen Stalinista kaikkien isoveljien esikuvana. Khapaeva pyrkiikin selittämään populaarifiktion kautta tämän päivän suhdetta menneisyyden hirmuhallintoon, mutta myös ”yhteiskunnallista muutosta, joka on piilossa tai vasta tuloillaan.”
Stalinin kiillotettu kuva näkyy vampyyrifiktiota (joka siis Khapaevan mukaan kertoo kuvan kiillottamisen negatiivisista seurauksista) suoraviivaisemmin esimerkiksi joissakin uusimmissa historiankirjoituksissa, joissa entinen neuvostojohtaja kuvataan ”tehokkaaksi ja kylmänviileäksi manageriksi,” jonka toimet olivat suorastaan välttämättömiä maan modernisaatioprosessissa. Näin ollaan tultu historiantulkintaan, jonka mukaan stalinismin aika nähdään normaalina ja väistämättömänä vaiheena Venäjän suurvallan historiassa ja näin ollen sen kanssa ei ole myöskään tarvetta tehdä tiliä. Tämä historiankäsitys on vastakkainen perestroikan aikaiselle ja 1990-luvulla jatkuneelle keskustelulle, jonka mukaan stalinismi nähdään poikkeustilana ja moraalisena notkahduksena historian kulussa. Juuri tällaisen itsereflektiivisen historiadiskurssin Khapaeva näkee tukahtuneen uuden kansallisen identiteetin ja myös kansallisen historian rakennusprosessissa, johon nyt haetaan aineksia suurmiesikoneista, aina Pietari Suuresta Staliniin. (Ks. myös Dina Khapaevan artikkeli History without Memory: Gothic Morality in Post-Soviet Society, Merkur, 11, 2008.)
Khapaevan analyysi on vaikuttava, mutta se herättää kysymyksiä populaarifiktion analysoinnista historiallisena dokumenttina. Voiko fiktiivistä teosta käsitellä historiografisena tekstinä asettamatta sitä ensin osaksi tiettyä kirjallisuuden traditiota ja noukkien satojen suosittujen populaaritekstien joukosta vain muutaman edustamaan kokonaista historiakäsitystä? Näin fiktiivinen teos on kuin kristallipallo, josta yhteiskunnan kasvoja voidaan katsoa ja ennustaa. Mutta kuinka nähtyä tulisi välittää eteenpäin ja kuinka välttää suurimmat tulkinnalliset sudenkuopat?
Toisaalta mikään ilmiö, edes kirjallisuudessa tai taiteessa yleisemmin, ei synny yhteiskunnallisessa tyhjiössä. Ei, vaikka se kuinka julistaisi autogenesistään, niin kuin Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tomi Huttunen omassa puheenvuorossaan painotti.
Autogenesiksen käsite on keskeinen Venäjä-tutkimukselle, väittää Huttunen sillä ”venäläisen kulttuurin tutkiminen ei tule toimeen ilman ennakoimattomuuden äärimmäisiä ilmiöitä,” jollaisiksi voidaan katsoa esim. Pietarin kaupungin rakennus tai 1900-luvun alun avantgarde. Näin ollen, Huttusen sanoman mukaan, autogenesiksessä on ennen kaikkea kysymys kielteisestä suhtautumisesta traditioon ja myös pesäeron tekemisestä ympäröivään yhteiskuntaan. Itsestäänsyntyneisyyttään korostava kulttuurinen ilmiö haluaa tietoisesti olla käsittämätön aikalaisille ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Tämä keskustelu voidaan toki laajentaa koskemaan koko Venäjää, jonka omalakisuus, tai sen kieltäminen, nähdään myös ulkomailla tehtävän tutkimuksen piirissä aivan omana aiheenaan. Huttusen näkemyksen mukaan autogenesiksessä onkin pohjimmiltaan kyse kieleen liittyvästä problematiikasta. Ennakoimaton ilmiö nähdään syntyneen kuin itsestään, koska sen käsittelyyn ei ole olemassa asianmukaista kieltä ja vasta vaiheittain tapahtuva kritiikki, analyysi ja adaptaatio luovat käsitteistön, jolla ”itsestään syntynyttä” sekä myös sen olosuhteita voidaan alkaa ymmärtää.
Niin paljon kuin janoammekin tulkintoja ja selityksiä asioiden tilasta juuri silloin kun ne tapahtuvat, tarvitsemme myös valaistusta tulkinnan raameista, keinoista ja mekanismeista. Pelkkä Mustaan neliöön tuijottaminen ei riitä.
Saara Ratilainen
Plural Blog 