Brownlee Buffoonery and Antipodean Humour

With parliamentary banter the likes of which the world heard from my fellow countryman Gerry Brownlee recently, it’s safe to say that nobody is likely to accuse him of being a gentleman any time soon. But despite having created more of an uproar than an underarm bowl in a tight one-dayer (well, almost as much of an uproar), I have to admit that his rustic eloquence did make me a little homesick, and trigger a deep yearning for a dose of that rollicking slander that only a Kiwi knows how to administer. Admittedly the Aussies enjoy a distinguished place in the genre, so I must give a nod to them, but this unique, benevolent abuse is something the Kiwi is specialised in.

It was not until I left New Zealand that I realised just how localised antipodean language and humour is. Fortunately I have had the opportunity to learn from the mistakes of others, and the memory of a young Kiwi companion in the UK threatened with violence for a badly chosen remark has stuck with me. I realised then that you just can’t address an Englishman as you might another Kiwi. They simply don’t understand. At the time I noticed nothing amiss in the conversation, and it was only when I heard the heavy-set Brit demand an explanation for the term that had just been applied to him, that I suspected something had gone wrong. Perhaps one of Grice’s conversational maxims had been violated? At any rate, because of his language, my companion was the one who was in danger of being violated, but luckily it didn’t get that far. The offending word was one that many consider to be among the crudest in the English language, but in New Zealand – when used correctly – is a term of endearment that promotes male bonding.

This example serves as a reminder that in all parts of the English speaking world, the language is used in different ways. In saying all this, I am not trying to defend Brownlee’s derogatory comments; someone in his line of work really should have known better, and he fully deserves the wrath of the Finnish people. Observations of that nature might be appropriate for the pub, rugby club, supermarket or classroom in New Zealand, but I’m surprised the alarm bells didn’t start ringing as he was preparing his spiel in front of the mirror at home. Brownlee, like my friend mentioned above, simply made the classic mistake of thinking others will ‘get it’ – if indeed he even thought about it at all.

He doesn’t seem to be a man who takes himself too seriously; rather he comes across as someone who can take the knocks as well as he can dish them out. Some weeks before the Finland comments, New Zealand First party leader Winston Peters was ordered to leave the debating chambers after calling Brownlee an ‘illiterate woodwork teacher’, in retaliation to an earlier insult from Brownlee. So this type of friendly mudslinging is something he does well, and as I have pointed out, it’s common in many sectors of New Zealand society, and is generally not taken to heart. What’s amusing about this is that calling another MP an illiterate woodwork teacher (he is actually a former woodwork teacher) is grounds for dismissal from the session, but implying that an entire nation is a bunch of economically dysfunctional misogynistic murderers seems quite fine! Anyway, it’s all done in the nicest possible way, of course.

Paul Rickman

The One Use of Satire That Matters

The BBC ran an interesting article about political satire in Russia today. Apparently, there has been more of it as elections approach:

TV political satire has been virtually extinct in Russia since the puppet show Kukly (along the lines of the now-defunct UK satirical programme Spitting Image) disappeared from the screens shortly after Mr Putin came to power. Now, though, this kind of satire is making a comeback on the internet. Not all the satire is anti-government, but it is generally irreverent towards authority.

Many questions are regularly raised about the main purpose of political satire. Is it supposed to change the world? Is it used by politicians and activists to topple regimes? To smear politicians to make them unelectable and so change the world? ’Not really’, would be my best answer to all of the above.

Satire is simply mockery at its core. Even so, there are many things that have to fall into place to produce successful satire. The choice of target is perhaps the crucial second step, the first being the choice of an audience. These Russian satirists seem to have chosen the Kremlin as their target and as their productions are on the internet they can reach a lot of people. One must speak Russian and have an interest in Russian politics, which rules out quite a few people, including me, but the potential audience is still at least 60 million Russians.

At the risk of making eighteenth-century English satire sound relevant to what is going on around the Kremlin, the critical function for satire Jonathan Swift and his contemporaries had in mind applies here as well. What one has to do in order to engage in criticism of a given target is not to engage with it at its own level. To put it simply, one shouldn’t try to beat them at their own game. Instead, one should make fun of the game and all the players. That is the only way not to get involved in an exercise in question begging. In order to soar above, one has to stoop lower.

This can be complicated and there are dangers. Daniel Defoe became famous for his Shortest Way With the Dissenters not because the satire was successful, but because he parodied the rhetoric of his targets, High Church Tories, rather too well. As punishment for engaging in real political talk, he ended up in the pillory. Zizek’s comments about Berlusconi and, indeed, Soviet Russia point out another problem: What if the political system or the politicians already make a mockery of themselves? What is left for the satirist to do when the country is ruled by mockery?

Shaftesbury wrote: ’Wit is its own remedy’. This means that excesses in wit have a tendency to be corrected by ridicule. Making fun of mockery is not a divide-by-zero situation, nor a postmodern self-reflexive paradox. When satire goes overboard, it can be fixed with more satire. Who does the fixing, against whom and how skilfully is what matters. The best argument wins and this, if one is to believe a number of moral philosophers, will lead to virtue in the end. I’m not sure if this is true, but something like it must occur even in political debate.

The point is that making fun of things and people is very important. It has a use in society and it’s one of the reasons the West values freedom of speech so highly. Even the ancients used to think that the tyrant who is left without critics is in real trouble. His people might be in trouble as well, but what not being made fun of does to the ruler is much worse. Sometimes lack of real critics will lead to something as innocuous as wearing a Cthulhu hat to a royal wedding. But in politics, the criticless tyrant becomes weak and prone to manipulation, the slave of his flatterers.

Tommi Kakko

Kielestä ja nykyhetkestä

VIII Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen päivät (VIEPÄ) järjestettiin 8.-9.3. Helsingin Tieteiden talossa. Tapahtumassa esiintyneiden key note -luennoitsijoiden puheenvuoroista saattoi päätellä, että erityisesti kielen käsite sekä nykyhetken ja itäisen Euroopan lähimenneisyyden kulttuuris-historiallinen välittyminen ovat nyt tutkimuksen metodologisen pohdinnan keskiössä.

Mitä esimerkiksi tarkoitetaan ”valikoivalla amnesialla” tai ”autogenesiksellä”, ja kuinka nämä ensi kuulemalta käsitekukkasilta kalskahtavat konseptiot liittyvät ”Idäntutkimuksen uusiin tuuliin,” joita VIEPÄ:n otsikko lupasi kuulijoille tapahtumassa kantautuvan?

Dina Khapaeva Helsingin Tutkijakollegiumista esitti key note –puheenvuorossaan kulttuuripessimistisen luennan postsosialistisesta massatietoisuudesta—erityisesti sen historiasuhteesta—”valikoivan amnesian” tai ”tukahdutetun muistin” tilana. Mielenkiintoiseksi puheenvuoron teki se, että Khapaeva selittää nykyvenäläistä massatietoisuutta tukeutuen ennen kaikkea kirjallisuusanalyysiin.

Vampyyrifiktion yleistyminen yhtenä venäläisen postmodernin kirjallisuuden alalajina saa Khapaevan vertaamaan jälkineuvostoliittolaista tilannetta

”goottilaiseen yhteiskuntaan” ja painajaiseen, ”jonka sankareita voivat olla vain vampyyrien ja ihmissusien kaltaiset hirviöt,” sillä Khapaeva ajattelee uusien venäläisten kulttiromaanien, joista hän mainitsee mm. Viktor Pelevinin satiirin Empire V (2006) ja Sergei Lukjanenkon sci-fi-romaanin Nochnoi dozor (Yövahti, 1998, ei suom.), suorittavan sosiologian tehtävää eli selittävän suurelle yleisölle sosiaalisen transformaation vaikutusta kansalliseen moraaliin. Tutkijan mukaan epäinhimillinen olento, kuten vampyyri, populaarifiktion sankarina kertoo pettymyksestä ihmiskuntaan moraalisen koodin tuottajana. Goottilaisen verenimijäyhteiskunnan sankarin lojaliteetti kohdistuu vain ja ainoastaan arvoasteikossa ylempänä olevaan johtajaan, jonka tahtoa hän kaikessa toiminnassaan mekaanisesti toteuttaa.

Tässä fiktiossa voi nähdä, taas kerran, pilkahduksen Stalinista kaikkien isoveljien esikuvana. Khapaeva pyrkiikin selittämään populaarifiktion kautta tämän päivän suhdetta menneisyyden hirmuhallintoon, mutta myös ”yhteiskunnallista muutosta, joka on piilossa tai vasta tuloillaan.”

Stalinin kiillotettu kuva näkyy vampyyrifiktiota (joka siis Khapaevan mukaan kertoo kuvan kiillottamisen negatiivisista seurauksista) suoraviivaisemmin esimerkiksi joissakin uusimmissa historiankirjoituksissa, joissa entinen neuvostojohtaja kuvataan ”tehokkaaksi ja kylmänviileäksi manageriksi,” jonka toimet olivat suorastaan välttämättömiä maan modernisaatioprosessissa. Näin ollaan tultu historiantulkintaan, jonka mukaan stalinismin aika nähdään normaalina ja väistämättömänä vaiheena Venäjän suurvallan historiassa ja näin ollen sen kanssa ei ole myöskään tarvetta tehdä tiliä. Tämä historiankäsitys on vastakkainen perestroikan aikaiselle ja 1990-luvulla jatkuneelle keskustelulle, jonka mukaan stalinismi nähdään poikkeustilana ja moraalisena notkahduksena historian kulussa. Juuri tällaisen itsereflektiivisen historiadiskurssin Khapaeva näkee tukahtuneen uuden kansallisen identiteetin ja myös kansallisen historian rakennusprosessissa, johon nyt haetaan aineksia suurmiesikoneista, aina Pietari Suuresta Staliniin. (Ks. myös Dina Khapaevan artikkeli History without Memory: Gothic Morality in Post-Soviet Society, Merkur, 11, 2008.)

Khapaevan analyysi on vaikuttava, mutta se herättää kysymyksiä populaarifiktion analysoinnista historiallisena dokumenttina. Voiko fiktiivistä teosta käsitellä historiografisena tekstinä asettamatta sitä ensin osaksi tiettyä kirjallisuuden traditiota ja noukkien satojen suosittujen populaaritekstien joukosta vain muutaman edustamaan kokonaista historiakäsitystä? Näin fiktiivinen teos on kuin kristallipallo, josta yhteiskunnan kasvoja voidaan katsoa ja ennustaa. Mutta kuinka nähtyä tulisi välittää eteenpäin ja kuinka välttää suurimmat tulkinnalliset sudenkuopat?

Toisaalta mikään ilmiö, edes kirjallisuudessa tai taiteessa yleisemmin, ei synny yhteiskunnallisessa tyhjiössä. Ei, vaikka se kuinka julistaisi autogenesistään, niin kuin Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tomi Huttunen omassa puheenvuorossaan painotti.

Autogenesiksen käsite on keskeinen Venäjä-tutkimukselle, väittää Huttunen sillä ”venäläisen kulttuurin tutkiminen ei tule toimeen ilman ennakoimattomuuden äärimmäisiä ilmiöitä,” jollaisiksi voidaan katsoa esim. Pietarin kaupungin rakennus tai 1900-luvun alun avantgarde. Näin ollen, Huttusen sanoman mukaan, autogenesiksessä on ennen kaikkea kysymys kielteisestä suhtautumisesta traditioon ja myös pesäeron tekemisestä ympäröivään yhteiskuntaan. Itsestäänsyntyneisyyttään korostava kulttuurinen ilmiö haluaa tietoisesti olla käsittämätön aikalaisille ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Tämä keskustelu voidaan toki laajentaa koskemaan koko Venäjää, jonka omalakisuus, tai sen kieltäminen, nähdään myös ulkomailla tehtävän tutkimuksen piirissä aivan omana aiheenaan. Huttusen näkemyksen mukaan autogenesiksessä onkin pohjimmiltaan kyse kieleen liittyvästä problematiikasta. Ennakoimaton ilmiö nähdään syntyneen kuin itsestään, koska sen käsittelyyn ei ole olemassa asianmukaista kieltä ja vasta vaiheittain tapahtuva kritiikki, analyysi ja adaptaatio luovat käsitteistön, jolla ”itsestään syntynyttä” sekä myös sen olosuhteita voidaan alkaa ymmärtää. 

Niin paljon kuin janoammekin tulkintoja ja selityksiä asioiden tilasta juuri silloin kun ne tapahtuvat, tarvitsemme myös valaistusta tulkinnan raameista, keinoista ja mekanismeista. Pelkkä Mustaan neliöön tuijottaminen ei riitä.

Saara Ratilainen