Ajatus kuvan ja sanan välistä

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden tutkimusyksikkö Pluralin kevätseminaari käsitteli tänä vuonna kuvan ja sanan suhdetta. Seminaarin tarjoituksena oli herättää keskustelua sekä vertailla ja kehitellä analyysimetodeja niin kielitieteen, käännöstieteen kuin kirjallisuustieteenkin näkökulmasta. Mielenkiintoisia esitelmiä seurasi paneelikeskustelu, joka oli vilkasta ja sopivan pluralistista. Seminaarin päätarkoitus ei ollut syventyä tutkittuihin kohteisiin sinänsä eikä myöskään spekuloida kuvan ja sanan äärimmäisellä olemuksella, mutta siltäkään ei onneksi vältytty. Eräs hedelmällinen aihe, joka nousi pintaan koski ut pictura poesis -teorioiden kritiikin suhdetta kirjalliseen kuvaukseen.

Teoksessaan Laokoon (1766) Gotthold Ephraim Lessing manailee aikalaiskriitikoidensa aivoituksia, jotka olivat hänen mielestään saaneet runoilijat kuvaamaan aiheitaan maanisella vimmalla ja taiteilijat puolestaan allegoriseen maniaan. Tämä aihe nousi esille, kun keskustelun kohteeksi nousi Flaubertin Rouva Bovary ja siinä esiintyvä pahamaineinen päähine. Näimme keskustelun aikana varsin onnistuneen yrityksen kuvata hattua (mediana tussi) ja kysymys alkuperäisen kuvauksen mielettömyydestä jäi leijumaan ilmaan. Lessing tarjosi yhden mahdollisuuden yrittää löytää näkökulma, jonka avulla Flaubertin kuvauksen olisi voinut ymmärtää parodiaksi.

Toinen esimerkki, jota yritettiin nitoa Flaubertin hattuun oli Keatsin Oodi kreikkalaiselle uurnalle. Keatsin uurna, joka on yksi brittiläisen kirjallisuuden pyhiä objekteja, on myös täynnä kuvausta. Keats on yksi kaanonin lyhimpiä runoilijoita heti Alexander Popen jälkeen, mutta hänen visiotaan antiikin jäänteiden vaikutuksesta moderniin maailmaan ei ole vielä kukaan ylittänyt. Siitä tuskin löytyy maniaa, sillä sen kieli on harmoniassa kuvatun objektin kanssa. Täydellistä kirjallista taideteosta ei ole (lukuunottamatta Oscar Wilden näytelmää The Importance of Being Earnest), mutta kriitikoiden mukaan Keats hipoo täydellisyyttä.

Kontrasti näiden välillä on vahva ja se johtaakin kysymään missä vaiheessa Keatsin uurna voisi muuttua yhtä naurettavaksi kuin Flaubertin absurdi hattu. Keats tietää löytäneensä kuvauksen kohteestaan jotain, joka ei suostu kuvattavaksi (”Heard melodies are sweet, but those unheard / Are sweeter”) ja hänen kuvauksensa on mestarillinen tunnustus hänen omasta voimattomuudestaan kuvata objektia. Realismin tietoisuus omasta voimastaan välittää tietoa maailmasta näyttää Keatsin rinnalla jopa brutaalilta. Olisiko Keatsin tapauksessa mahdollista kirjoittaa runo uusiksi tavalla, joka vetoaa yhtä brutaalisti kuvauksen mahdottomuuteen?

Tämä on ajatus, jota jäin pohtimaan seminaarin jälkeen. Keskustelijoiden keskuudessa heräsi varmasti monia muita, niin käytännöllisempiä kuin omituisempiakin. Kiitokset kaikille esitelmöitsijöille, panelisteille ja osallistujille!

Tommi Kakko

Jatkokoulutuspäivä

Kieli-, käännös- ja kirjallisuutieteiden yksikkö järjestää jatkokoulutuspäivän perjantaina 25.11. klo 12.15 alkaen salissa B 5069. Tilaisuudessa käsitellään kaikkia tohtoriopiskelijoita kiinnostavia asioita, minkä jälkeen esitellään kaksi kunkin tutkimusohjelman piiriin kuuluvaa jatkotutkimusta. Keväälle on suunnitteilla toinen tapaaminen.

Olisi hyvin tärkeää, että mahdollisimman moni tohtoriopiskelija pääsisi mukaan tilaisuuteen. Pluralin johtoryhmä toivoisi voivansa tällaisten tapaamisen avulla kehittää yksikön sisäistä yhteisöllisyyttä ja levittää yksikön sisällä tietoa kaikesta siitä kiinnostavasta tutkimuksesta, jota yksikössä harjoitetaan.

Pyydämme kaikkia jatko-opiskelijoita ilmoittautumaan Tommi Kakolle (tommi.kakko@uta.fi) keskiviikkoon 23.11. mennessä.

Ohjelma

12.15 Tilaisuuden avaus ja uutta tietoa yliopiston jatkokoulutusuudistuksesta (Jukka Havu, Päivi Pahta)

12.30 Paneelikeskustelu:

Yksikön tutkimusohjelmien esittely (Mari Hatavara, Mona Forsskåhl, Juhani Klemola, Arja Rosenholm)

Tohtoriopiskelijan asema yliopistossa

13.45 Kahvi

TUTKIMUKSEN ESITTELYÄ

14.00 Kieli ja yhteiskunta (Liisa Mustanoja, Mikko Heikkilä)

14.30 Kielen ja kirjallisuuden tiloja (Mervi Miettinen, Tommi Kakko)

15.00 Merkitys, mieli ja kertomus (Liisa Ahlava, Mirja Kokko)

15.30 Kielen rakenteet ja sanasto (Maija Sirola-Belliard, Mikko Höglund)

16.00 Viiniä ja juustoja – aperitiivi perjantai-illan rientoihin (salissa Pinni B 5069)

Tervetuloa mukaan!

Do Literary Critics Have to Be Metaphysicians?

Upon reading some of the exchange that went on in the late thirties between F. R. Leavis and René Wellek, I noticed that I’ve been in similar conversations with people in my discipline more often than I care to remember. They always begin with a question all students of literature know well: What is your methodological and theoretical position? I usually try to reply honestly that I genuinely don’t know anymore.

I have friends who don’t care about the question and we talk about things like misprints in early editions of Troilus and Cressida, individual authors, literary history, various rhetorical figures, and so on. With philosophers and more philosophical topics, things are of course different. It is interesting to talk about the ways in which 221B Baker Street exists or doesn’t exist, or how meaning and interpretation relate to truth. But even in those discussions, we almost never presume to ask how we are to proceed from our evidence to our conclusions in terms of a theory. Following the reasoning that takes us from one to the other is the actual meat of the conversation and it would be silly to pepper it with pauses where we inquire whose theories and methods we are following.

Wellek’s objection to Leavis reads, in part, as follows:

I could wish that you had stated your assumptions more explicitly and defended them more systematically. . . . I would ask you to defend this position more abstractly and to become conscious that large ethical, philosophical and, of course, ultimately also aesthetic choices are involved.

That is, Wellek wants a more general statement and a defence of the theoretical assumptions behind Leavis’s criticism. Leavis’s response, again in part, reads:

If, as I did, I avoided such generalities, it was not out of timidity, it was because they seemed too clumsy to be of any use. I thought that I had provided something better. . . . I feel that by my own methods I have attained a relative precision that makes this summarising seem intolerably clumsy and inadequate.

There are two points to this part of the rebuttal. First, such general statements are unnecessary. And second, their clumsiness would leave Leavis more vulnerable, if not subject to mockery. There is also a larger question behind the large questions Wellek raises.

Leavis was a Cambridge critic and one can look to a Cambridge philosopher to clarify Leavis’s rebuttal. John Wisdom writes of philosophers’ preference for generality in at least two of his books, Paradox and Discovery (1965) and Proof and Explanation (1991). The influence of the later Wittgenstein is apparent in these works where he juxtaposes what he calls a ‘case-by-case analysis’ or ‘reasoning through analogy’ with a preference for more generalised statements of principle. The latter are favoured by theoretical thinkers for various reasons, but Wisdom claims that a case-by-case analysis of, say, certain Victorian conventions of novel writing supplies as much information as would a more general statement based on these cases. The obvious difference is that with the former you actually have to make the effort of going through the cases and think them through, whereas a general sweep through theory and methodology will supply a quick bird’s-eye view of the terrain. Statements of the latter type appear to do away with much of the actual work of reading and thought that is required to form a deep understanding of a literary topic and this, I suspect, is a big part of their appeal.

This was, following Peter Byrne’s (1979) reading of the exchange, Leavis’s point as well. The role assigned to the explication of a general theoretical stance, creating more clarity and precision, is misleading. Instead of creating precision in interpretation, it glosses over case-by-case analyses and can at best provide the same information as the analyses themselves. Furthermore, composing statements of general principles so that they match concrete examples is difficult in a discipline as fraught with contingencies as literary studies. If one thinks of the function of one’s critical apparatus in these terms, the risks are simply not worth the effort.

What looms in the horizon as one gets into more and more general statements are questions of epistemology and ontology. That is, questions of metaphysics. I think these are the great attractor, so to speak, pulling us away from discussions concerning more specific literary topics. They are questions like ‘How do we know meaning exists?’ and ‘Of what sort of things can we say that they exist and of what sort that they do not?’ If we are to engage with a discipline that requires critical precision, we should at least be aware of the false motives misleading us toward generality.

I recently participated in a panel where someone declared himself a Straussian in response to the theory question. Well, fair enough. To be honest, I was more interested in his reading of a certain Victorian novelist than his use of Strauss’s methods and theories. Or rather I was more interested in what he had to say than what he thought Strauss might have had to say about Victorian novels. If his critical vocabulary got its meaning from Strauss, fine. But Straussian or not, I did wonder if he was aware of the larger question behind the large question he answered with his declaration.

Tommi Kakko

Mietteitä Pluralin tutkimussuunnitelmapäivästä

20.10. järjestetty Pluralin tutkimussuunnitelmapäivä kokosi reilun tusinan väitöskirjaansa suunnittelevia tutkijanalkuja miettimään tutkimussuunnitelmaan liittyviä kysymyksiä. Ryhmä oli juuri sopivan kokoinen, sillä esitysten lisäksi tavoitteena oli saada aikaan keskustelua ja vaihtaa ajatuksia suunnitelman laatimisen ongelmakohdista.

Professori Arja Rosenholmin avaussanojen jälkeen Suomen Akatemian edustaja, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtaja Pirjo Hiidenmaa kertoi Akatemian tutkimussuunnitelmamallista. Suurin osa paikalla olleista eivät olleet vielä tutkimuksessaan siinä vaiheessa, että hakemukset Akatemiaan ovat ajankohtaisia, mutta Hiidenmaa keskittyi erinomaisessa esityksessään mallin eri osien selventämiseen, ja tästä oli varmasti hyötyä kaikille kuulijoille. Apurahoja hakeneet tietävät, että usein rahastot ja muut rahoitusta tarjoavat tahot tarkentavat hakuohjeissaan, minkälaista tietoa he haluavat nähdä hakijoiden tutkimussuunnitelmissa, ja usein nämä vastaavat Akatemian mallin vaatimuksia. Vapaamuotoisempia hakemuksia kirjoittaessa on hyvä tietää, että Akatemian tutkimussuunnitelmamallia seuraava ei ainakaan jätä pois tutkimuksen tärkeimpiä tietoja.

Olin itse kertomassa jatko-opiskelijana omista kokemuksistani tutkimussuunnitelman laatimisessa, Kati Lampinen selvitteli tiedekunnan ja laitoksen käytäntöjä ja Anna Wansén-Kaseva kertoi Pluralin verkkosivuista sekä sivujen tutkijakuvauksista. Session toisella puoliskolla me jatko-opiskelijat tutustuimme jo paremmin toisiimme ja kyselimme professori Juhani Klemolalta laitoksen toiminnasta.

Tutkimussuunnitelmia on monenlaisia, mutta ainakin kaksi tarkoitusta voi erottaa toisistaan. Suunnitelmat, jotka kirjoitetaan ohjaajalle ja laitoksen väelle, kirjoitetaan oman kokemukseni perusteella johdattelemaan tutkimusta ja hahmottamaan väitöskirjan argumenttia. Hakemuksiin liitettävät suunnitelmat puolestaan ovat tarkoitettuja laajemmalle yleisölle, ja niiden tehtävänä on selvittää tutkimuksen luonnetta ja tarkoitusperiä joko oppilaitoksille tai mahdollisille rahoittajille. Kärjistäen voisi sanoa, että jälkimmäisillä myydään tutkimusta näille tahoille. Tutkimusta markkinoivaa tekstiä kirjoittaessa tutkimuksen yhteiskunnallista merkitystä voi erityisesti humanistisilla aloilla olla joskus vaikea muotoilla, mutta Hiidenmaa antoi onneksi ymmärtää, että tiedon lisääminen voi itsessään tarpeen tullen toimia myyvän hakemuksen kulmakivenä. Tämä pätee siis Suomen Akatemiaan, mutta luulisin useiden humanistista alaa tukevien rahoittajien ajattelevan samoin.

Eräs kysymys, joka jäi vaivaamaan minua, on tutkimussuunnitelmien arviointi erilaisissa säätiöissä. Rahastot ja säätiöt ovat kasvoton yleisö ja ne käyttävät kasvotonta valtaa ohjatessaan suomalaisen yliopistomaailman tutkimusta. Tiedämme, että monet niistä käyttävät asiantuntijoita hakemusten lukijoina, mutta tutkijan kannalta apurahojen myöntämismenettelyt ovat usein verhottuja mystisiin byrokratiasokkeloihin, joiden toiminnasta on vaikea saada riittävästi tietoa. Jotkin säätiöt kuvaavat kyllä päätöksentekoprosessin omilla kotisivuillaan ja toiset kertovat tarkemminkin millaista työtä heillä on aikomus rahoittaa.

Herää kuitenkin kysymys siitä, kuinka paljon yliopistoilla on oikeasti valtaa tehdä tutkimusprofiiliensa mukaista tutkimusta – ainakaan väitöskirjojen osalta – monien tärkeiden rahoittajien toiminnan ollessa hämärän peitossa. Suunnitellut tutkijakoulut tulevat toivottavasti lisäämään yliopistojen vaikutusvaltaa oman tutkimuksensa suunnittelussa. Toisaalta apurahoja myöntävät säätiöt mahdollistavat näistä tutkimusprofiileista poikkeavat tutkimukset, joten vastarannan maisterin kannattaa pitää mielessä, että hämärästä on mahdollista löytää myös liittolaisia.

Uskon, että monilla aloittelevilla tutkijoilla on samankaltaisia kysymyksiä ja uskon myös, että niihin löytyi käytännöllisiä neuvoja tutkimussuunnitelmapäivään osallistuneille. Sessiot jatkuvat 19.11., jolloin tutkimussuunnitelmien laatijoilla on mahdollista saada palautetta suunnitelmistaan yliopiston asiantuntijoilta. On mielenkiintoista nähdä, minkälaisia suunnitelmia he kirjoittavat ja minkälaisia kommentteja he niistä saavat. Tällä kertaa tutkimussuunnitelman yleisö on tarkasti tiedossa ja he tulevat esittämään kommentteja suoraan tutkijalle. Se on apuraharallissa harvoin mahdollista, joten tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi.

Tommi Kakko

Plural on mielentila

Vietämme Pluralin avajaisia. Kyseessä ei ole uusi kauppakeskus eikä kasvulannoite, vaan Tampereen yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitoksen tutkimusyksikkö. Plural on kielten, kirjallisuuden, kulttuurin ja käännöstieteellisen tutkimuksen yhteenliittymä, joka koordinoi laitoksella tehtävää monipuolista tutkimusta ja antaa sille lisää näkyvyyttä. Pluralin erikoispiirre on nimenomaan sen monialaisuus. Tavoitteenamme on lisätä monitieteistä ja poikkitieteellistä vuorovaikutusta laitoksen sisällä, mutta myös muiden tahojen kanssa oman yliopistomme sisällä, sekä valtakunnallisesti ja kansainvälisesti.

Pluralin avulla haluamme kehittää uutta tutkimus- ja toimintakulttuuria ja rakentaa uudella tavalla ajatusta laitoksestamme tutkimusyhteisönä. Toiminta on avointa. Kaikilla laitoksen henkilökunnan jäsenillä ja jatko-opiskelijoilla on mahdollisuus tulla Pluralin jäseniksi ja osallistua sen toimintaan. Sosiaalisen median kautta Plural rakentaa myös uuden tavan lähestyä laitostamme ja sen tutkimusta niille, joiden arkeen ne eivät muuten kuulu. Plural on luova tila, jossa on mahdollista kohdata, keskustella, puhua, kuunnella, ajatella. Plural on tavoittelemisen arvoinen mielentila. Se mahdollistaa kohtaamisen.

Nimenä Plural on monimerkityksinen ja moniulotteinen. Se herättää eri ihmisten mielissä hieman erilaisia mielikuvia ja kytkeytyy uuden tutkimusyksikkömme kentässä erilaisiin toiminnan tasoihin ja piirteisiin. Kieliopillisena terminä ”plural” tai sen muunnelma tarkoittaa eri kielissä monikkoa. Tutkimusyhteisömme nimenä se muodostaakin jännittävällä tavalla vastaparin toiselle keskeiselle käsitteelle, tutkimusyksikölle, ja tekee siitä oikeastaan tutkimusmonikon – yhdessä olemme enemmän. Oxford English Dictionaryn mukaan sana ”plural” on peräisin klassisen latinan sanasta ”pluralis”, joka esiintyy mm. Quintilianuksen, roomalaisen retoriikan opettajan kirjoituksissa merkityksessä ”enemmän kuin yksi”. Englannin kieleen se kulkeutui monien muiden sanojen tavoin ranskan kielestä normannien vanavedessä 1100-luvulla. Saksan kielen etymologisen sanakirjan mukaan sana ”Plural” monikon merkityksessä lainattiin saksan kieleen uuslatinasta 1600-luvulla.

Sanan johdannaisiin kuuluu mm. ”pluralismi”, filosofian moneusoppi, jonka mukaan olemassa on useita itsenäisiä perusolioita tai olioiden alkuperusteita. Sanaa käytetään myös viittaamaan moniarvoisuuteen. Tässä merkityksessä pluralismi tarkoittaa sitä, että yhteiskunnassa on eri ihmisillä ja ryhmillä erilaisia arvomaailmoja, tai sitä, että erilaisten arvomaailmoiden olemassaoloon suhtaudutaan hyväksyvästi. Pluralismi saattaa Wikipedian mukaan olla nykyisten yhteisöjen ja sosiaalisten ryhmien tärkein piirre sekä tieteellisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen avaintekijä. Moniarvoisuutta edustaa myös laitoksemme kielten runsaus, henkilökunnan erilaiset kulttuuriset taustat ja toiminta usealla kielellä. Toimimalla usean kielen ja lähestymistavan varassa tavoitamme uusia ja erilaisia ajatuksia ympäröivästä maailmasta, uusinnamme meitä koskettavia ajatuksia ja luomme uusia näkökulmia tutkimuskohteisiimme. Marginaaleista tavoitamme uusia katsantotapoja ja erilaisia sävyjä ajatteluumme. Moninaisten ja avointen yhteyksien voima näyttäytyy kulttuurimme ja yhteiskuntamme rikastumisena. Näiden ajatusten toivomme siivittävän Pluralin toimintaa. 

4.12.2009

Päivi Pahta ja Tuija Kinnunen