The One Use of Satire That Matters

The BBC ran an interesting article about political satire in Russia today. Apparently, there has been more of it as elections approach:

TV political satire has been virtually extinct in Russia since the puppet show Kukly (along the lines of the now-defunct UK satirical programme Spitting Image) disappeared from the screens shortly after Mr Putin came to power. Now, though, this kind of satire is making a comeback on the internet. Not all the satire is anti-government, but it is generally irreverent towards authority.

Many questions are regularly raised about the main purpose of political satire. Is it supposed to change the world? Is it used by politicians and activists to topple regimes? To smear politicians to make them unelectable and so change the world? ’Not really’, would be my best answer to all of the above.

Satire is simply mockery at its core. Even so, there are many things that have to fall into place to produce successful satire. The choice of target is perhaps the crucial second step, the first being the choice of an audience. These Russian satirists seem to have chosen the Kremlin as their target and as their productions are on the internet they can reach a lot of people. One must speak Russian and have an interest in Russian politics, which rules out quite a few people, including me, but the potential audience is still at least 60 million Russians.

At the risk of making eighteenth-century English satire sound relevant to what is going on around the Kremlin, the critical function for satire Jonathan Swift and his contemporaries had in mind applies here as well. What one has to do in order to engage in criticism of a given target is not to engage with it at its own level. To put it simply, one shouldn’t try to beat them at their own game. Instead, one should make fun of the game and all the players. That is the only way not to get involved in an exercise in question begging. In order to soar above, one has to stoop lower.

This can be complicated and there are dangers. Daniel Defoe became famous for his Shortest Way With the Dissenters not because the satire was successful, but because he parodied the rhetoric of his targets, High Church Tories, rather too well. As punishment for engaging in real political talk, he ended up in the pillory. Zizek’s comments about Berlusconi and, indeed, Soviet Russia point out another problem: What if the political system or the politicians already make a mockery of themselves? What is left for the satirist to do when the country is ruled by mockery?

Shaftesbury wrote: ’Wit is its own remedy’. This means that excesses in wit have a tendency to be corrected by ridicule. Making fun of mockery is not a divide-by-zero situation, nor a postmodern self-reflexive paradox. When satire goes overboard, it can be fixed with more satire. Who does the fixing, against whom and how skilfully is what matters. The best argument wins and this, if one is to believe a number of moral philosophers, will lead to virtue in the end. I’m not sure if this is true, but something like it must occur even in political debate.

The point is that making fun of things and people is very important. It has a use in society and it’s one of the reasons the West values freedom of speech so highly. Even the ancients used to think that the tyrant who is left without critics is in real trouble. His people might be in trouble as well, but what not being made fun of does to the ruler is much worse. Sometimes lack of real critics will lead to something as innocuous as wearing a Cthulhu hat to a royal wedding. But in politics, the criticless tyrant becomes weak and prone to manipulation, the slave of his flatterers.

Tommi Kakko

Kielestä ja nykyhetkestä

VIII Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen päivät (VIEPÄ) järjestettiin 8.-9.3. Helsingin Tieteiden talossa. Tapahtumassa esiintyneiden key note -luennoitsijoiden puheenvuoroista saattoi päätellä, että erityisesti kielen käsite sekä nykyhetken ja itäisen Euroopan lähimenneisyyden kulttuuris-historiallinen välittyminen ovat nyt tutkimuksen metodologisen pohdinnan keskiössä.

Mitä esimerkiksi tarkoitetaan ”valikoivalla amnesialla” tai ”autogenesiksellä”, ja kuinka nämä ensi kuulemalta käsitekukkasilta kalskahtavat konseptiot liittyvät ”Idäntutkimuksen uusiin tuuliin,” joita VIEPÄ:n otsikko lupasi kuulijoille tapahtumassa kantautuvan?

Dina Khapaeva Helsingin Tutkijakollegiumista esitti key note –puheenvuorossaan kulttuuripessimistisen luennan postsosialistisesta massatietoisuudesta—erityisesti sen historiasuhteesta—”valikoivan amnesian” tai ”tukahdutetun muistin” tilana. Mielenkiintoiseksi puheenvuoron teki se, että Khapaeva selittää nykyvenäläistä massatietoisuutta tukeutuen ennen kaikkea kirjallisuusanalyysiin.

Vampyyrifiktion yleistyminen yhtenä venäläisen postmodernin kirjallisuuden alalajina saa Khapaevan vertaamaan jälkineuvostoliittolaista tilannetta

”goottilaiseen yhteiskuntaan” ja painajaiseen, ”jonka sankareita voivat olla vain vampyyrien ja ihmissusien kaltaiset hirviöt,” sillä Khapaeva ajattelee uusien venäläisten kulttiromaanien, joista hän mainitsee mm. Viktor Pelevinin satiirin Empire V (2006) ja Sergei Lukjanenkon sci-fi-romaanin Nochnoi dozor (Yövahti, 1998, ei suom.), suorittavan sosiologian tehtävää eli selittävän suurelle yleisölle sosiaalisen transformaation vaikutusta kansalliseen moraaliin. Tutkijan mukaan epäinhimillinen olento, kuten vampyyri, populaarifiktion sankarina kertoo pettymyksestä ihmiskuntaan moraalisen koodin tuottajana. Goottilaisen verenimijäyhteiskunnan sankarin lojaliteetti kohdistuu vain ja ainoastaan arvoasteikossa ylempänä olevaan johtajaan, jonka tahtoa hän kaikessa toiminnassaan mekaanisesti toteuttaa.

Tässä fiktiossa voi nähdä, taas kerran, pilkahduksen Stalinista kaikkien isoveljien esikuvana. Khapaeva pyrkiikin selittämään populaarifiktion kautta tämän päivän suhdetta menneisyyden hirmuhallintoon, mutta myös ”yhteiskunnallista muutosta, joka on piilossa tai vasta tuloillaan.”

Stalinin kiillotettu kuva näkyy vampyyrifiktiota (joka siis Khapaevan mukaan kertoo kuvan kiillottamisen negatiivisista seurauksista) suoraviivaisemmin esimerkiksi joissakin uusimmissa historiankirjoituksissa, joissa entinen neuvostojohtaja kuvataan ”tehokkaaksi ja kylmänviileäksi manageriksi,” jonka toimet olivat suorastaan välttämättömiä maan modernisaatioprosessissa. Näin ollaan tultu historiantulkintaan, jonka mukaan stalinismin aika nähdään normaalina ja väistämättömänä vaiheena Venäjän suurvallan historiassa ja näin ollen sen kanssa ei ole myöskään tarvetta tehdä tiliä. Tämä historiankäsitys on vastakkainen perestroikan aikaiselle ja 1990-luvulla jatkuneelle keskustelulle, jonka mukaan stalinismi nähdään poikkeustilana ja moraalisena notkahduksena historian kulussa. Juuri tällaisen itsereflektiivisen historiadiskurssin Khapaeva näkee tukahtuneen uuden kansallisen identiteetin ja myös kansallisen historian rakennusprosessissa, johon nyt haetaan aineksia suurmiesikoneista, aina Pietari Suuresta Staliniin. (Ks. myös Dina Khapaevan artikkeli History without Memory: Gothic Morality in Post-Soviet Society, Merkur, 11, 2008.)

Khapaevan analyysi on vaikuttava, mutta se herättää kysymyksiä populaarifiktion analysoinnista historiallisena dokumenttina. Voiko fiktiivistä teosta käsitellä historiografisena tekstinä asettamatta sitä ensin osaksi tiettyä kirjallisuuden traditiota ja noukkien satojen suosittujen populaaritekstien joukosta vain muutaman edustamaan kokonaista historiakäsitystä? Näin fiktiivinen teos on kuin kristallipallo, josta yhteiskunnan kasvoja voidaan katsoa ja ennustaa. Mutta kuinka nähtyä tulisi välittää eteenpäin ja kuinka välttää suurimmat tulkinnalliset sudenkuopat?

Toisaalta mikään ilmiö, edes kirjallisuudessa tai taiteessa yleisemmin, ei synny yhteiskunnallisessa tyhjiössä. Ei, vaikka se kuinka julistaisi autogenesistään, niin kuin Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tomi Huttunen omassa puheenvuorossaan painotti.

Autogenesiksen käsite on keskeinen Venäjä-tutkimukselle, väittää Huttunen sillä ”venäläisen kulttuurin tutkiminen ei tule toimeen ilman ennakoimattomuuden äärimmäisiä ilmiöitä,” jollaisiksi voidaan katsoa esim. Pietarin kaupungin rakennus tai 1900-luvun alun avantgarde. Näin ollen, Huttusen sanoman mukaan, autogenesiksessä on ennen kaikkea kysymys kielteisestä suhtautumisesta traditioon ja myös pesäeron tekemisestä ympäröivään yhteiskuntaan. Itsestäänsyntyneisyyttään korostava kulttuurinen ilmiö haluaa tietoisesti olla käsittämätön aikalaisille ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Tämä keskustelu voidaan toki laajentaa koskemaan koko Venäjää, jonka omalakisuus, tai sen kieltäminen, nähdään myös ulkomailla tehtävän tutkimuksen piirissä aivan omana aiheenaan. Huttusen näkemyksen mukaan autogenesiksessä onkin pohjimmiltaan kyse kieleen liittyvästä problematiikasta. Ennakoimaton ilmiö nähdään syntyneen kuin itsestään, koska sen käsittelyyn ei ole olemassa asianmukaista kieltä ja vasta vaiheittain tapahtuva kritiikki, analyysi ja adaptaatio luovat käsitteistön, jolla ”itsestään syntynyttä” sekä myös sen olosuhteita voidaan alkaa ymmärtää. 

Niin paljon kuin janoammekin tulkintoja ja selityksiä asioiden tilasta juuri silloin kun ne tapahtuvat, tarvitsemme myös valaistusta tulkinnan raameista, keinoista ja mekanismeista. Pelkkä Mustaan neliöön tuijottaminen ei riitä.

Saara Ratilainen

Slavistit maailmalla

Viime vuoden marraskuussa olin Bostonissa amerikkalaisten slavistien kongressissa (nk. tripple A double S – AAASS). Vierailuni oli ensimmäinen USA:han – ja paljon ehti tapahtua jo matkalla. Amsterdamissa lentokentän turvallisuusviranomainen hämmästeli minun ja kollegani matkan tarkoitusta: ”Slavistikongressi? Mitä ihmettä ovat slavistit?” No, selvisimme nipin napin pälkähästä, kun viranomaiselle selvisi, että olemme vaarattomia Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijoita. Paikan päällä meitä odotti nelipäiväinen esitelmien ja tapahtumien putki, jossa kongressikunto pantiin koetukselle. Parhaimmillaan esitelmäsessiot alkoivat aamukahdeksalta ja kestivät iltaseitsemään. Ohjelmakirjanen oli (vain) 180-sivuinen. En ole varsinaisesti tällaisten akateemisten megatapahtumien ystävä, mutta oli ilahduttavaa huomata, miten vahva on kiinnostus Itä-Eurooppaan Atlantin takana.

Tapahtuman kiinnostavimpia antimia minulle olivat esitelmät, joissa käsiteltiin venäläis-amerikkalaisia maahanmuuttajakirjailijoita. Yhdysvalloissa elää ja toimii useita kirjailijoita, jotka ovat 2000-luvulla nousseet kuuluisuuteen venäläisen taustansa ja venäläisyyttä käsittelevien teostensa ansiosta – heidän joukossaan mm. Gary Shteyngart, Irina Reyn, ja Lara Vapnyar. He kirjoittavat tekstinsä englanniksi, eivätkä toki ole ensimmäisiä venäläisiä kirjailijoita, joiden on onnistunut valloittaa uusi kotimaa sen omalla kielellä – muistammehan Vladimir Nabokovin ja Joseph Brodskyn. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota venäläis-amerikkalaisten kirjailijoiden tapaan leikitellä venäläiseen identiteettiin liitetyillä stereotypioilla, Venäjän kirjallisuuden klassikoilla sekä venäläisillä sanoilla. Esimerkiksi Gary Shteyngart käyttää romaanissaan Absurdistan (2006, suom. 2007, Like) ”venäläisiä” sanoja biznesmen ja mobilnik sekä alatyylisiä venäjänkielisiä ilmauksia kuten hui. Romaanissa irvaillaan venäläisen korkeakulttuurin ja amerikkalaisen populaarikulttuurin yhteentörmäyksellä:

– Hei, jos Puškin eläisi nykyaikana, hän olisi räppäri, sanoin [kirjan päähenkilö, Miša Borisovitš Vainberg]

– Totta, Aljoša-Bob sanoi. – Hän olisi MC Push.

– Fight the power! sanoin.

Maahanmuuttajakirjailijoiden kielivalinta nostaa esille kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Jos ajatellaan (äidin)kielen ja kirjallisuuden olevan kansallisen kulttuurin ja kielen ydintä, niin miten jollain muulla kuin äidinkielellään kirjoittavan identiteetin käy? Jos syntyperältään venäläinen kirjoittaakin kaunokirjalliset teoksensa englanniksi, saksaksi tai ranskaksi, ovatko hänen tekstinsä osa venäläistä kirjallisuutta vai jotain muuta? Kysymykset eivät lopulta ole näin kaksiulotteisia, vaan on syytä lähestyä tätä kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiötä osana globaalistumista – ihmisten, ajatusten sekä kaikenlaisten tuotteiden nopeaa liikkumista yli kansallisten ja kielirajojen. On ajateltu, että nämä kirjailijat ikään kuin hyppäävät käännösvaiheen ”yli” suoraan uuden kotimaansa ja kohdeyleisönsä kieleen. Tällaista kirjallisuutta on kutsuttu mm. translinguaaliseksi kirjallisuudeksi.

Suomen tunnetuin venäläistaustainen nykykirjailija on Zinaida Lindén, jonka ruotsiksi kirjoittamat Japaniin, Venäjälle ja Suomeen sijoittuvat romaanit kuvaavat kosmopoliittien elämää eri kulttuurien rajapinnoilla ja ytimissä. Hänen romaanissaan Kirjeitä Japanista (suom. 2007, Gummerus) pohditaan suomenruotsalaisuutta, ruotsin- ja suomenkielisten välisiä suhteita sekä maahanmuuttoa kielen ja kulttuurin näkökulmasta. Lindénin kosmopoliitit hahmot ovat ikään kuin kohtalon oikusta toiseen maahan ja kulttuuriin heitettyjä yksilöitä, jotka pohtivat elämäänsä ja identiteettiään menneisyyden ja tulevaisuuden risteyksessä.

Entä mitä sitten slavistit tekivät Bostonissa – eikö luontevampi suunta olisi ollut Venäjä ja itä? Ehkäpä se jäi askarruttamaan myös sitä lentokentän turvallisuusviranomaista, jolle slavistin merkitys ei heti auennut.

AAASS:n osallistujia Bostonissa: (oik.) Kirsi Kurkijärvi, Sanna Turoma, Marja Rytkönen ja Kirsti Ekonen. Kuva: Ula Chowaniec.

Marja Rytkönen